Villaa. Ylle. Alle.

Myllymuksujen merinosta räpsähti aluspaidat tenaville. Kaavana on taas kerran Zoe, tosin pikkiriikkisen muovailtuna versiona, koska tämä neulos joustaa aika lailla. Mietin ensin pitkähihaisia paitoja, mutta meillä on lyhythihaiset koettu niin hyviksi, että tämä saa riittää. Sitä paitsi nyt kangasta vielä jäikin vaikka vauvan paitaan. Harmi vaan, että nämä kuulemma kutittaa! Ehkä lanoliinikylpy auttaa. Muuten saavat sitten raapia itseään pitkin talvea.

Kesytin taas peitetikkikonetta, vaihtelevalla menestyksellä. Heti alkuun ekassa pääntiessä irtosi toinen neulalanka ja halusin purkaa ne muutamat sentit, jotka olin ehtinyt ommella. Ei se millään meinaa purkautua silloin kun minä haluan!!! Mutta sitten muissa kohdissa saakin olla tosi tarkka, ettei langat lähde livohkaan.

Hihansuut ja helmat tein noin päin, että tuo nurja onkin oikealla. Niittenkin alkua ja loppua oli vähän vaikea kohdistaa, ja se jäi vähän ärsyttämään, kun kuitenkin jostain syystä halusin kuitenkin tolleen kontrastivärillä ne ommella. Mutta ehkä jonain päivänä.

Suurin ongelma oli kuitenkin valtava lukki ompelupöydällä. Kiljuin niin hirveästi ja kaadoin tuolinkin, että äitini luuli vähintään lapsivesien tulvineen ympäriinsä. Olin kuitenkin rohkea tyttö, ja jatkoin ompelua sen jälkeen, kun äitikulta oli käynyt nirhaamassa sen kavalan hirviön. Juu, fobioissa ei ole mitään järkeä...

Uusia asukkaita pinnessalinnassa

Oltiin tänään niin älyttömän hyviä äitejä, että ommeltiin pieniä nukkeja lapsille nukkekoteihin. Yllytin siis ystäväni Jaanan hommaan siksi, että näkisin, mitä tein väärin aikaisemman Räjähdysmaton kanssa. Valitettavasti en nähnyt. Mutta ainakin nuken ompelu oli Jaanalle yhtä tuskallinen prosessi kuin meikäläiselle. Pehmeät nuket -kirjassa muistutetaan suunnilleen, että ne ajatukset, joita ajattelemme nukkeja tehdessämme, siirtyvät nuken mukana lapsen leikkeihinkin. Meidän lasten leikeissä on sitten vissiin edessä välilihaleikkauksia ja voodoota. Oli se taas yhtä isoa kirosanaa koko räveltäminen.

Mutta. Lapset rakastavat näitä nukkeja. Niille annettiin heti nimet, ja meidän nukke kutsuttiin kylään Jaanan luo. Ei ihan kaikki uudet lelut saa tällaista vastaanottoa ylikierroksilla heiluvilta ipanoilta.

Raitapaita on meikäläisen, pallopukuinen Jaanan. Ihania.

Kaikki pitää blogata

Inhoan kaikkia siteitä, mutta nyt kun näitä rupesin tekemään, tein sitten mahdollisimman mukavista materiaaleista, ettei ainakaan sen takia ärsytä enempää. Vielä tarvittaisiin noita pieniä lisää, mutta ei oo nyt sopivaa pulia. Piti siis tehdä ihan valtava kangastilaus taas, kahteenkin kauppaan. Kaikissa näissä on siis ihoa vasten bambua eri muodoissaan, collegena ja joustofroteena. Imuna on bambuhamppua.

Pöksyjä vasten on laminoitua trikoota. Kokeneemmat kertoi, että tavispul liukuu liikaa, niin ehkä tuo toimii mukavammin. Saumurini jotenkin äyvää vastaan, mutta ehkei se hyppivä tikki siellä kalsareissa niin kauheasti häiritse. Ja toi päättelykin on taas vähän hakusessa, ku ei oo tullu aikoihin tehtyä mitään sellaista, missä saumurointi jää näkyviin.

Parasta näissä oikeastaan on se, että saa tehokkaasti jämäkankaat käytettyä. Laskin just, että 60 cm bambufroteeta riittää vauvan kietaisubodyyn, toisen bodyn kanttaukseen, puolipotkareihin ja kahteen erikokoiseen siteeseen, ja vielä jää pariin liivinsuojaan sopivat pylpyrät. Poisheitettäväksi jää todellakin vain riekaleita.

Ai nii, nepithän näistä vielä puuttuu. Sellaset siis kuitenkin tulee.

Ihan ku oisin meijän äiti!

Synnyin joulun aikaan vuonna 1977 ja minut käärittiin tällaisiin.

Ja tällaisella minä leikin, tosin se oli ommeltu ja täytetty.

Päälle puettiin keltaruskearaidalliset froteevaatteet. Pitäiskö sellasia tehdä Vavalle? Vai riittäiskö keltaiset ja ruskeat bambuvaatteet, ku niitä ois jo leikeltynä?

Sopiva kuin sateen puhe

"Ehei, liikaa silmiä", oli ensimmäinen tuomio tästä kankaasta, kun yritin tarjota sitä Aatokselle. Mutta kun suosikkikangas oli jo niin tahrainen, kulunut ja reikiintynyt, oli pakko tyytyä johonkin muuhun. Ja tämä Marimekko nyt sitten voitti kuitenkin.

Kohdistelin noita etukappaleita varmaan puoli tuntia, mutta sitten nepitysvaiheessa iski joku älyvälkky, jonka takia se näyttää harmillisen vinolta. Tää on kuitenkin paljon parempi kuin Vellamon liian niukka takki, koska osasin nyt välttää kaavan sudenkuopat. Kanttaus ei kuitenkaan kestä tässäkään kovin tarkkaa silmää.

Täälläkin on hupussa Farbenmixin täkyjä. Kärpässieniä, bambeja ja sydämiä.

Muut osaa, minä en. Mutta teen silti.

Kaava oli maailman yksinkertaisin ja siksipä siis mahdollisimman hankala. Kangasta oli metri, mutta onneksi siitä riitti toisiin hihoihin ja vielä yhten etukappaleeseen. Missään tapauksessa tämä ei kestä lähempää tarkastelua, eli pysykää loitolla.


Kangas on Marimekon ihana Suo (ehkä). Ja nyt on sit virallisesti testattu neppipihditkin. Toimii ne.


Huppuun ompelin pieniä täkyjä. Näitä ois pitäny laittaa sinne tänne kanttinauhan kaveriksi, mutta ei sitä nyt pinna millään riitä ihan kaikkeen. Ja vielä pitäis toisellekin lapselle tehdä takki! Joopa joo.

No okei. On se ihan söpö, ja lapsi väittää, että se tuntuu hyvältä päällä. Äiti ei usko.

Purkautumista

Eilen oli hetki, kun meinasin myydä kaikki koneeni pois ja lopettaa kaiken ompelemisen ikuisiksi ajoiksi. Kokeilin kuitenkin vielä kerran, ja tällainen sieltä sitten syntyi.

Nepit vielä puuttuu, täytyy niitä kohdistaa jossain vaiheessa, kun on tosi tarkka olo. Body on bambujoustista, joka sitten venyy ja paukkuu joka suuntaan. Ongelmaksi koitui lähinnä kanttauksen leikkaaminen, kun neulos rullaantuu kummastakin suunnasta. Eka kerta menikin perusteellisesti pieleen (ja silloin ne myynti-ilmoitukset oli jo lähellä). Edes peitetikkikone ei kyennyt tekemään siistiä jälkeä, kun kantti oli kiemura kuin serpentiini. Eikä sitä riivatun ommelta saanut purettua millään ilveellä! Mutta sitten hetken huokailemisen jälkeen leikkasin koko systeemin irti, leikkasin reilusti leveämmän kanttauksen, ja sen sain sitten ommeltua nätisti.

Vitsi piilee siinä, että tähän saakka jokainen peitetikkikoneella ommeltu pätkä on purkautunut on suunnilleen heti, kun olen vaatteen koneesta irrottanut. Langat lähtevät karkuun tosi helposti. Parhaimmillaan peitetikki näyttää tältä,

mutta ärsyttävimmillään tältä:

Eli ennen kuin huomasinkaan, raglansauman somiste oli jo karannut. Siinä vaiheessa vaate oli jo sen verran kasassa, etten voinut purkaa ja ommella sitä kokonaan uudestaan, enkä oikein muutenkaan pelastaa. Koska tämä oli vielä lähinnä kokeilu, ompelin sitten siihen päälle sen verran kuin pystyin. Täytyy siis keskittyä päättelypuuhiin joka ikisessä välissä, eikä vasta sitten kun työ on olevinaan valmis.

Joka tapauksessa syy noihin raglansaumojen peitetikkaamiseen ei ole pelkästään se, että ne on kivat. Nurjalta puolelta sauma asettuu tosi littanaksi, eikä varmasti paina vauvaa.

Hirveetä räveltämistä

Äitiä taas hörhöttää. Meillä on ihanat isin, eiku siis joulupukin tekemät linnat prinsessoille ja ritareille. Niissä on kuitenkin liian vähän asukkaita. Kummassakin häärää pääosin pikkurillin mittainen Ruupu, steinerkoulun myyjäisistä ostettu pieni vauvanukke, jolla on virkattu kehtokin. Tänään tää äiti sit päätti olla Hyvä Äiti ja otti esille Pehmeät nuket -kirjan ja luuli tekevänsä iltapuhteena muutaman uuden kansalaisen. Ajat sitten olen Kirjokannasta hankkinut hyvää nukketrikoota. Nukkekotinuken ohje näytti tosi yksinkertaiselta (suunnilleen tällasen se ohje on: tee solmut kankaan kulmiin, leikkaa pari kangaspalaa vaatteiksi ja ompele ne nuken päälle). Kaiken siis piti tapahtua helposti ja sujuvasti.

No just joo! Kauhee homma pienessä rimpulassa! Yhen sain valmiiksi tunnissa, enkä ihan senkään syvintä olemusta tavoittanut. Tukka oli pahin. Tuollainen rypyläinen villalanka ei meinannut millään mennä nukkekankaan läpi, mutta sovitaan nyt sit vaikka niin, että ihan tarkotuksella se on tollanen pörröpää. Jalkojen pituuserolle en keksi mitään hyvää selitystä. Kyllä ne vielä hetki sitten oli ihan tasaset...

Erehdyttävästi toi tuo mieleen Stephen Kingin kauheimmat klovnihahmot, mutta lastenhuoneessa se on urhea ritari. Pitäis kai olla tyytyväinen vaan, kun lapsista se on niin älyttömän ihana. Eihän miun sillä tarttekaan leikkiä.

Lisäys: sen nimi on Räjäytysmatto.

Outo kumpu

Taiteilin itelleni mammafarkut, kun en oikein mahdu mihinkään valmiiseen. Maha on niin alhaalla ja ylhäällä, että se vaatii erikoiskohtelua. Näihinkään ei siis ollut mitään sopivaa kaavaa, ja joudun vielä huomenna vähän nappasemaan persauksesta sisäänpäin (ihme kyllä) sekä takaa resoria matalammaksi, mutta kyllä näillä huomenna jo töihin menee. Takataskut ois ehkä ollu vielä kiva lisä, mutta en taida kuitenkaan olla niin lyhyillä paidoilla liikenteessä, että niillä oikeasti mitään virkaa olisi. Näissä on muutes oikeesti aika paljon levenevät lahkeet, vaikkei siltä näytäkään.

Ja sitten taas sitä peitetikkiriemua. Näin pätevän näköiset saumat tuli lahkeensuuhun ja sivuun! Ei se kone ihan vielä ole itseään takaisin maksanut, mutta hiljaa hyvää tulee.

Me, myself & I -pöksyjä

Kävin Me&I-kutsuilla inspiroitumassa, mutta kukkaron nyörit pysyivät piukassa tällä kertaa. Velour alkoi kuitenkin vaikuttaa taas vallan mainiolta idealta, kun asteita yhtäkkiä olikin kahdenkymmenen sijaan vain kymmenkunta. Tällä samalla Ottobren 1/08 kaavalla olen tehnyt ennenkin housuja, mutta nyt en laittanut lahkeensuita suppuun, vaan jätin Vellamon toivomuksesta liehumaan. Aiemmin alareunan resori tai kumppari on ollut paras ratkaisu, mutta sen peitetikkikoneen kanssa tiesin saavani tarpeeksi siistiä jälkeä. Nämä tosin olivat siinä mielessä harkkahousut, että vieläkin tikkasin valkoisella langalla, kun en uskaltanut ryhtyä mittavaan langanvaihto-operaatioon. Tosin kolme lankaa katkesi matkan varrella, että ihan yhtä hyvin olisin voinut jo alussa iskeä sopivammat värit. Toisaalta eipä se paljon tuossa velourissa edes näy.

Värit on tossa yläkuvassa taas ihan keturallaan, mutta tässä vähän todellisemmat. Violetteihin housuihin löytyi juuri oikeaa resoria, mutta ruskeaa ei ollut. Vihreä oli Aatoksen mielestä loistava valinta.